Oon jo jonkin aikaa yrittänyt päästä eroon liiallisesta itsekritiikistä, mutta se on osoittautunut todella vaikeaksi. En vain osaa suhtautua itseeni sillä tavalla kuin suhtaudun muihin ihmisiin. En edellytä keneltäkään muulta sellaisia asioita, joita vaadin itseltäni. Haluaisin pystyä aina parempaan kuin sillä hetkellä pystyn. Poden huonoa omaatuntoa pikkumokista töissä, siitä jos en ole tehnyt moneen päivään töiden lisäksi "mitään" ja sellaisista hetkistä, kun ilman selkeää syytä ei jaksaisi eikä huvittaisi yhtään mikään. Haluaisin ehtiä ja osata enemmän ja enemmän lähes asiassa kuin asiassa. Haaveilen soittavani sujuvammin pianoa, liikkuvani useammin ja kirjoittavani koukuttavammin, nopeammin ja soljuvammin. Toivon ehtiväni tehdä käsitöitä, täyttää reseptivihkoa, matkailla kotimaassa ja hankkiutua eroon turhasta tavarasta. Haluaisin lukea paljon kirjoja, katsoa kiinnostavia dokumentteja ja osata paremmin kieliä. Opiskelisin mielelläni niin valokuvausta, maantiedettä, videoiden editoimista, markkinointia, kirjoittamista kuin psykologiaakin. Haluan olla hyvä ystävä, löytää elämäniloa jostakin muualta kuin ainaisesta suorittamisesta, saavuttaa jonkinlaisen tasapainon, jossa olisi henkisestikin hyvä olla. Ennen kaikkea haluaisin olla onnellinen. Se ei onnistu, jos en opettele hyväksymään keskeneräisyyttä.
Perfektionismi on ollut mulle usein kiinnekohta sellaisissa tilanteissa, kun elämässä on ollut vaikeaa. Opiskeluun on ollut helppo hukuttautua. Se on ollut niin monesti keino saada ajatukset muualle. Pianonsoitto taas on ollut mulle rakas harrastus, joka on tuottanut reilun vuosikymmenen aikana paljon iloa. Toisaalta siihen on liittynyt usein myös riittämättömyyden tunteita. Olen ollut vuosien varrella todella harvoin ylpeä soittotaidoistani. Sen sijaan olen kuluttanut liikaa aikaa harmitellen sitä, mitä kaikkea en osaa muihin verrattuna soittaa. Olen harmitellut ja pohtinut myös sitä, mihin kaikkeen voisin pianon kanssa pystyä, jos ehtisin ja pystyisin harjoittelemaan enemmän. Sama riittämättömyyden kehä toistuu monissa monissa muissakin asioissa, mutta missään se ei vie eteenpäin.
En saa enempää kavereita jossittelemalla ja etsimällä vikoja omasta toiminnastani. En saavuta mielenrauhaa stressaamalla ja yliajattelemalla. Kehittyminen haluamissani asioissakin voisi olla jopa helpompaa, jos en olisi virheiden sattuessa niin armoton itseäni kohtaan. Loppujen lopuksi onnellisuus lähtee siitä, että on sinut itsensä kanssa.
Ehkä mun elämässä alkaa nyt hiljalleen uusi ajanjakso. Voin välillä olla väsynyt ja epämotivoitunut, enkä ihan parhaimmillani. Sallin itseni laiskotella ja mennä fiiliksen mukaan. Vertailla vähemmän, stressata harvemmin. Luottaa siihen, että teen parhaani, se on tarpeeksi ja riitän juuri sellaisena kuin olen.
Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Ootko sä kriittisempi itsellesi kuin muille?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa enemmän kuin uskotkaan <3 Muistathan kuitenkin pysyä asiallisena!