KOUTALAEN PORTAAT JA TUNTURITIE

Levin Eturinteiden kupeessa puiden keskeltä pilkottavat Koutalaen portaat. 766 askelmaa vievät ylös tunturin rinnettä ja lopulta hotelli Panoraman pihaan. Ylhäältä avautuvat upeat maisemat kohti Levin keskustaa.

Oli perjantai ja viimeinen kokonainen päivämme Lapissa. Aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta ja heitti hangelle varjoja kohti taivasta kohoavien puiden välistä. Lumi narskui jalkojen alla, tuuli humisi ja tuoksui metsältä sekä pakkasilmalta.

Unohdin kotiin palaamisen ja koronan. Unohdin kandin. Oli vain se hetki, tie kohti huippua.

Ensimmäinen porras. Toinen, kolmas, neljäs. Viideskymmenes, viideskymmenesensimmäinen. Seitsemäskymmenesensimmäinen, kahdeksaskymmeneskolmas - ja sen jälkeen menin sekaisin laskuissa. Jalkoja alkoi pakottaa, mutta hymy ei hyytynyt.

Välillä portaat olivat helppokulkuiset, mutta välillä niiden kiipeämiseen sai kiinnittää toden teolla huomiota. Askelmat olivat paikoittain niin tiiviisti tallotun lumen peitossa, että kaiteesta sai pitää kaksin käsin kiinni liukastumisen välttääkseen. Portaiden nouseminen kävikin todellisesta kuntoilusta niiden vaihtelevan kunnon vuoksi. Välillä sai onneksi levähtää, kun portaat pilkistivät vakaina lumen alta.

Pysähdyin kuvaamaan (ja rehellisyyden nimissä myös tasaamaan hengitystäni) monta kertaa. Muu perhe karkasikin välillä hyvän matkan päähän edelleni. Kolme loittonevaa hahmoa saivat minut jatkamaan matkaa kerta toisensa jälkeen, mutta kuvista ja tunnelmoimisesta en tinkinyt.

Portaiden päässä hengähdimme hetken ja ihailimme upeita maisemia. Sitten koukkasimme hotelli Panoraman pihan kautta Tunturitielle ja jatkoimme matkaamme yhä ylemmäs kohti tunturin lakea. Portaiden vaihduttua tasaiseen tiehen oli helpompi ihailla maisemia ja jutella.

Lumikasat kohosivat korkeina kummallakin puolella tietä. Hassuttelufiilis iski ja teki mieli leikkiä lumileikkejä kuten lapsena. Kiipesimmekin yhden lumikasan päälle siskoni kanssa. Kömpelö kiipeilyni sai osakseen huvittuneita katseita ja hyväntahtoista naurua.

Pienempien lumivallien päällä puolestaan kävelimme tien vartta eteenpäin. Kävellessämme innostuimme jo ajatuksesta lenkkeillä tunturin huipulle asti. Nälkä kuitenkin yllätti ulkoilijat ja totesimme huipulle olevan sen verran matkaa, että palasimme samaa reittiä takaisin.

Tunturitielle jäi palanen sydämestäni. Ehkä ensi kerralla kävelen sen alusta loppuun asti ja tuuletan huipulla voittajana. Ihailen laskevaa aurinkoa tunturin laelta ja tunnen taas Lapin täyttävän kaikki aistini. 

15 HETKEÄ LAPISTA

Levin reissusta on jo reilut kolme viikkoa, mutta Lappijuttujen postaaminen on vähän jäänyt, koska en ole ehtinyt käymään kuvia kunnolla läpi. Nyt sain sen vihdoin aikaiseksi, joten lähipäivinä täällä pääsee mielikuvamatkailemaan kinosten keskelle 💕 Tämän päivän tunnelmoinnin lisäksi ajattelin viedä teidät kanssani ainakin virtuaaliselle kävelylle Tunturitielle. Katsotaan keksinkö vielä muutakin, mutta aloitellaan nyt ainakin näillä ;)

Toivottavasti kaikki ovat harrastaneet pääsiäisenä nimenomaan mielikuvamatkailua, sillä nyt jos koskaan on tärkeää pysyä kotona. Väärinymmärrysten välttämiseksi haluan vielä selventää omalta osaltani, että Lapin reissu olisi jäänyt meiltäkin väliin, jos se olisi ollut vähänkään myöhemmin. Meidän kohdallamme kävi kuitenkin tällä kertaa onni onnettomuudessa ja ehdimme nauttimaan lumesta ja Lapista, sillä koronatilanne pahentui ja alettiin puhua poikkeustilasta vasta kun jo olimme Pohjois-Suomessa.

Mutta nyt koronapuheet seis ja auton nokka virtuaalisesti kohti pohjoista, sillä mielikuvamatka alkaa n-y-t!!

X Eteläisemmän Suomen viiden kuukauden "ikuisen marraskuun" jälkeen tuntui maailman ihanimmalta astua Rovaniemellä ulos junasta, vetää syvään henkeä ja tuntea raikkaan pakkasilman huumaava tuoksu. 

X Mökkisaunan löylyt ulkoillen vietettyjen päivien jälkeen.

X Kun hiihtolenkin varrella oli niin upeita maisemia, että oli vain pakko pysähtyä hetkeksi ihailemaan (ja kuvaamaan).

X Kun tuuli puhalsi yli tunturin ja lumi pyörteili taianomaisina aaltokuvioina.

X Hiihtoladun varrelta löytynyt aitaus, jossa asusteli sympaattinen porokaksikko.

X Lempparirinteiden rauha. Vain muutama laskettelija ja paljon tilaa sekä hiljaisuutta.

X Viimeiset siskon kanssa vaihdetut sanat ennen nukahtamista. Nukutaan aina Lapissa vierekkäin samassa sängyssä ja siinä on kyllä oma fiiliksensä.

X Iltaiset väsymyshepulinaurut.

X Rinnekahvilan ihanat avokadoleivät ja kuuma kaakao.

X Latujen ja tunturin hiljeneminen auringon painuessa mailleen.

X Puhdas onni, joka kietoi syliinsä aurinkoisena laskettelupäivänä. Muutama pakkasaste, upeat maisemat, ei väenpaljoutta ja hyvässä kunnossa olevat rinteet. Voiko muuta enää pyytää?

X Jättimäiset lumikasat, jotka kohosivat teiden varsilla pään yläpuolelle. En ole ikinä ennen nähnyt sellaista lumimäärää!

X Se ihana tunne, kun rinnepäivän tai hiihtolenkin jälkeen jaloissa kipristeli kylmästä ja varpaat lämpenivät pikkuhiljaa astuessa sisään mökin lämpöön.

X Mökin seinille pehmeitä varjoja heittävä tunnelmavalaistus iltaisin.

X Viimeisenä iltana seisoin mökin pihassa tähtitaivaan alla. Revontulet tanssivat upeampina kuin koskaan. Lumoava liike vangitsi katsomaan. Siinä hetkessä oli jotain maagista.

Ootko sä käynyt Lapissa? Jos olet, kerrothan sun Lappimuistoja - niitä olisi ihana kuulla :)

KORONA-AJAN ARKI: ETÄOPISKELUA, TÖITÄ JA ULKOILUA

Palattiin pari viikkoa sitten Leviltä. Lapissa perheen kanssa oli ihanaa niin kuin aina, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei koronatilanne häilynyt uhkaavana varjona taustalla. Kun lähdettiin siskon kanssa Tampereelta junalla kohti pohjoista, kaikki oli vielä suhteellisen tavallista. Junassa oli saman verran matkustajia kuin ennenkin, olimme siskoni kanssa kummatkin olleet parin päivän sisällä luennolla ja ryhmäliikuntatunnilla jne. Viikossa tapahtui kuitenkin paljon. Alettiin puhua poikkeustilasta poikkeuslakeineen, lähiopetus lopetettiin ja tapahtumia alettiin perua. Yhtäkkiä kaikki oli toisin. Ei ostettukaan paluulippuja Tampereelle, vaan jäätiin kummatkin Poriin.

Varsinkin mulla oli se tilanne, että oli käytännössä pakko valita kaupunkien väliltä. Pori oli lopulta selkeä valinta. Omassa kodissa olisi tietysti kiva olla, mutta tilanteen ollessa tämä koen, että parasta on pysyä täällä lapsuudenkodissa porukoilla. Yksiössä olisi vähemmän tilaa, eikä kotiovelta avautuisi samanlaisia mahdollisuuksia lenkkeilyyn kuin täällä. Siellä yksinäisyys myös painaisi raskaammin päälle kaikista videopuhelu- ja muista etäyhteydenpitotavoista huolimatta. Puhumattakaan siitä, että kontakteja muihin ihmisiin tulisi pakolla enemmän, kun kaupassa olisi pakko käydä itse ja kerralla ei pysty kantamaan mahdottoman paljon tavaraa. Kavereidenkaan vuoksi ei olisi ollut järkeä mennä Tampereelle, kun kaikkia sosiaalisia kontakteja on nimenomaan kehotettu välttämään. 

Alkujärkytyksen jälkeen arki on jatkunut ja siihen on muodostunut uusia rutiineja. Olen kirjoittanut kandia ja opiskellut oikeusjuttuja (kevään vika kurssi on oikeustieteen johdatus). Töitäkin riittää, sillä nyt sunnuntaina on ollut mun ensimmäinen vapaapäivä tällä viikolla ja ensi viikollakin on vielä keskiviikkona ja torstaina työvuoro. Kaiken koneella istumisen ja näytön tuijottamisen vastapainoksi olen yrittänyt ulkoilla mahdollisimman paljon, mutta myönnettäköön, että välillä se on vähän jäänyt. Lenkkeily aurinkoisessa säässä on kuitenkin ollut ihanaa joka kerta, kun sinne ulos on vain ensin lähtenyt. Suunniteltiin myös siskon kanssa jo valmiiksi pyöräilyreittejä ja etätreenejä, mutta saa nähdä, koska ensimmäisen kerran edetään suunnitelmista toteutukseen. Toivottavasti mahdollisimman pian ;)

Koronauutisoinnista on tullut jo melkoinen ähky, mutta onneksi itse olen saanut tehdä töissä pääosin toiveikkaita juttuja tilanteesta huolimatta. Hyvä esimerkki on laaja hyväntekijät-juttukokonaisuus, jonka parissa ahersin useamman päivän ja joka julkaistiin tänään. Haastattelin siihen kolmea ihmistä erilaisten hyväntekeväisyysprojektien takaa, joilla yritetään tavalla tai toisella helpottaa ihmisten ahdinkoa korona-aikana. Toinen toimittaja kirjoitti jutun neljännestä vapaaehtoisprojektista. Lisäksi keräsin superpitkän listan erilaisia koronatilanteessa auttavia tahoja ja auttamiskeinoja Satakunnasta. Töistä puheen olleen oon ollut tosi kiitollinen mahdollisuudesta etätöihin ja ylipäätään siitä, että niitä töitä on ollut. Se kun ei ole varsinkaan tässä tilanteessa itsestäänselvyys.

Somea selatessa on hieman huvittanut joidenkin ihmisten avautumiset tylsyydestä, sillä itselläni on ollut nyt kahden viikon aikana tavallista kiireisempää. Luulen että vaikka kiire lähiaikoina vähän hellittääkin, omalla kohdallani tylsyys ei pääse yllättämään vielä pitkään aikaan. Mulla on kolme kirjaa luettavaa, mutta en aio aloittaa niitä, ennen kuin opiskeluhommat ovat tarpeeksi hyvällä mallilla. En ole myöskään tämän kahden viikon aikana koskenutkaan pianoon, vaikka Lapissa mietin istahtavani pianon ääreen soittamaan heti kun ehdin. Lähipäivinä kyllä pakko ottaa edes pieni soittohetki johonkin väliin. Ja aina on myös tää blogi, jonne en ole ainakaan pariin vuoteen ehtinyt kirjoittaa niin usein kuin haluaisin. Ja valokuvausideoita, kuvien muokkausta, haalarimerkkien ompelua, muutama to do -listalla roikkuva rästihomma...

Nyt tuntui että oli tällaisen avautumiskuulumistekstin vuoro. Taisin lupailla näin viimeksikin, mutta ehkä sitten ens kerralla oikeasti niitä Lappitunnelmia ja -kuvia :)