SYKSYN SUUNNITELMIA

Moi sairastuvalta!

Muhun iski syysflunssa, jota parantelen nyt toista päivää kotona. Eilen olo oli melkoisen nuutunut, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Toivon kovasti, että tauti hellittää viikonloppuun mennessä, sillä suunnitelmissa on reissu Tuusulaan, jonne ystäväni puolisoineen muutti hiljattain. He järjestävät nyt tulevana lauantaina tupaantuliaiset, ja olisi niin ihanaa nähdä heitä pitkästä aikaa. Toivotaan siis parasta sen suhteen, että pääsisin lähtemään.

Otsikon mukaisesti ajattelin omistaa tämän postauksen sille, että käyn läpi mun kuluvan syksyn suunnitelmia. Vaikka tavallaan mun elämä ei ookkaan kovin paljoa muuttunut, tavallaan oon kuitenkin elänyt ihan uudenlaista arkea nyt alkusyksystä. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon nimittäin tilanteessa, jossa mun arki koostuu enemmän töistä kuin opiskelusta. Tämä on myös viiteen vuoteen ensimmäinen syksyni Porissa.

Mun ainoa säännöllinen opiskelutapaaminen on nyt graduseminaari kerran viikossa. Sen lisäksi mun pitää vielä viimeistellä yksi sivuainekurssi. Se koostuu pitkästä opintopäiväkirjasta, josta puuttuu enää neljä merkintää, eli voiton puolella ollaan. Gradun suhteen suunnitelmani on nyt syyskuussa lähinnä saada homma alkuun. Syy siihen on, että mun työt Satakunnan Kansassa jatkuivat aiemmista vuosista poiketen suoraan kesäpestin perään ilman taukoa. Teen töissä syyskuun loppuun saakka nelipäiväistä työviikkoa. Sen jälkeen jatkan edelleen töitä tarvittaessa töihin tulevana, mutta vähennän hieman vuorojen määrää, jotta ehdin kirjoittaa paremmin gradua. Lokakuusta eteenpäin panostan gradun työstämiseen enemmän, mutta aika näyttää, millaisella tahdilla onnistun sitä töiden ohella tekemään. Tarvittaessa vähennän lokakuuhun verraten vielä työvuoroja loppuvuodesta, mutta kokonaan en ole valmis SK:n vuoroista luopumaan, sillä ne ovat hyvää vastapainoa opintojen loppurutistukselle. Tähtään siihen, että valmistuisin kesäksi 2023, mutta olen myös ajatellut, että voin joustaa tuosta, jos tavoite alkaa tuntua liian vaikealta. 

Graduhommien ja töiden lisäksi olen parin kuukauden tauon jälkeen palaillut kuntosalille. Käytän nyt alkuun muutaman Poriin muuton yhteydessä saamani edun pois, ja käyn huokeaan hintaan treenaamassa parissa eri paikassa. Lokakuun puolella hommaan varmaan pidemmän jäsenyyden jollekin salille, ja palaan viimeistään siinä kohtaa ryhmäliikuntatunneillekin. Yritän saada taas liikkumisen kunnolla osaksi viikkorytmiä. Arki sisältää nyt syksyn tullen jälleen sen verran paljon tietokoneella istumista, että hyvä saada sille jotain liikunnallista vastapainoa. Yritän myös ehtiä tarttumaan hieman useammin kameraan, sillä kuvaaminen jäi kesällä niin vähiin, että se näin jälkeenpäin vähän harmittaa. 

Edellämainittujen juttujen lisäksi mun loppuvuosi tulee sisältämään ainakin pari keikkaa. Lokakuussa menen katsomaan Samu Haberia Tampereen Pakkahuoneelle ja joulukuussa Juha Tapiota Porin Isomäkeen. Syyskuun lopussa suunnitelmissa taas olisi viettää pitkä viikonloppu Tampereella. Maanantaina mun pitää käydä silloin yliopistolla, mutta muuten ajattelin pyhittää ajan siskoni kanssa hengailuun ja kavereideni näkemiseen. Varasimme lauantaiaamupäivälle kahden kaverini kanssa Tuulensuun palatsin leffabrunssin, mitä odotan jo innolla. Toivottavasti ehdin kaikkien velvollisuuksien ja menojen lisäksi syksyllä myös viettää rauhallisia koti-iltoja ja lukea (edes joulun aikaan) jonkun romaanin.

Nyt kun mä oon kertonut omista suunnitelmistani niin olisi kiva kuulla myös teistä. Millaisista jutuista sun arki koostuu tänä syksynä? Jatkatko tuttujen asioiden parissa vai onko sulla tulevien kuukausien aikana jotain uutta luvassa?

AJATUKSIA OPINTOJEN PÄÄTTYMISESTÄ

Kuluneen puolen vuoden aikana olen ensimmäistä kertaa havahtunut siihen, että opintoni yliopistossa alkavat oikeasti lähestyä loppuaan. Kursseja on jäljellä enää yhden käden sormilla laskettava määrä, minkä lisäksi pitää toki vielä suorittaa graduseminaari ja saada itse gradu kasaan. Valmistun tämänhetkisten suunnitelmien mukaan keväällä 2023, joten ihan superpian se ei ole, mutta samalla tiedän, että jäljellä oleva reilu vuosi yliopisto-opiskelijana tulee kulumaan nopeammin kuin huomaankaan. Nyt ehdin vihdoin jakaa tännekin ajatuksia, joita opintojen lopun häämöttäminen on saanut minut pyörittelemään aika ajoin päässäni. Henkeen sopivasti postauksen kuvat ovat satunnaisia hetkiä neljän ja puolen Tampere-vuoteni varrelta.

Opiskelutaipaleen päättyminen yliopistossa on koko ajan lähempänä, ja se on herättänyt mut pohtimaan muun muassa seuraavanlaisia asioita:

MUUTTO

Työskentelen Satakunnan Kansassa, jonka toimitus sijaitsee Porissa. Minulla on tällä hetkellä ns. nollatuntisopimus, mutta vuoroja on jo parin vuoden ajan ollut joka kuukausi, minkä lisäksi olen ollut kesäisin noin 3 kuukautta kokopäiväisesti töissä. Vuoroja on myös liki koko tuon ajan tarjottu jonkin verran enemmän kuin olen pystynyt tekemään. Olenkin alkanut pohtia muuttoa Poriin, sillä se helpottaisi töissä käymistä. En joutuisi enää kieltäytymään vuoroista ainakaan siksi, että olen väärässä kaupungissa. Etätyökin onnistuu toki nykyisessä maailmantilanteessa varsin usein, mutta monet jutut kuitenkin onnistuisivat kätevämmin Porista käsin, puhumattakaan siitä, että mieluummin teen töitä toimituksessa, jos se vain on mahdollista. 

Vaikka Tampereesta kovasti pidänkin, minulla ei myöskään ole mitään pakottavaa syytä jäädä sinne kevään 2022 jälkeen. Kun opinnoistani on ensi syksynä jäljellä enää gradu ja graduseminaari, pakollisia käyntejä yliopistolla ei ole ehkä enää ollenkaan ja jos olisikin, kyse olisi muutamasta yksittäisestä päivästä. (Oikeastaan olisin voinut muuttaa jo viime syksynäkin, kun kaikki on ollut opiskeluista etänä, mutta halusin vielä nauttia hetken Tampere-elämästä, varautua siihen jos jotenkin ihmeen kaupalla kuitenkin pääsisin vielä lähiopetukseen jollakin kurssilla ja etsiä asuntoa rauhassa. Päätökseen vaikutti myös hiljattain Tampereelta löytämäni kaveriporukka). Muuttamista puoltaa sekin, että sekä vuokra- että omistusasunnot ovat Porissa huomattavasti halvempia kuin Tampereella, joten minulla on siellä paremmin varaa asua nykyistä isommassakin kodissa. 

Yksi harvoista kuvista, joissa olen haalarit jalassa. Harmittaa kun haalarikuvia ei ole enemmän, sillä erityisesti tuutorivuotenani olin varsin aktiivisesti haalaripukeisena liikkeellä. Valitettavasti opiskeluvuosina ei ole ollut juuri kavereita, joiden kanssa olisin kuvissa poseerannut ja korona-aikana taas tapahtumia ei ole juuri järjestetty, joten haalareitakaan ei ole tullut entiseen malliin käytettyä. Vaikka olisikin niin yksin kuvaa ne päällä on hieman haasteellista ottaa kun ei omista kokovartalopeiliä eikä jalustaa. Positiivisesti ajatellen tässä on kuitenkin vielä vuosi aikaa korjata tilanne ja oli miten oli niin viimeistään vappuna värvään siskoni kuvaaman itsestäni muutaman haalarikuvan muistoksi, jos tilaisuutta moiseen ei sitä ennen ilmaannu.

YHTEEN KAUPUNKIIN ASETTUMINEN

Teema aloilleen asettumisesta sivuaa aika paljon edellistä kategoriaa, mutta jatkan nyt vielä tässä hieman pohdintoja aiheesta. Muutto on alkanut pyöriä mielessä myös yhteen kaupunkiin asettumisen näkökulmasta. Töiden helpottumisen lisäksi Poriin muutto mahdollistaisi muunkin elämän tasoittumisen, kun ei enää tarvitsisi ravata kahden kaupungin välillä, jotta arki pyörii. Ei pakkaamista parin viikon välein, ei ainaisia mietintöjä siitä mitä voi jättää jääkaappiin kun lähtee esim. neljäksi päiväksi tai viikoksi eri kaupunkiin, ei enää havahtumisia siihen, että jokin tavara onkin väärässä osoitteessa juuri kun sitä tarvitsisi (yksiön säilytystilat ovat rajalliset, joten olen pitänyt Porissa esimerkiksi suurinta osaa kirjoistani ja talvella kevättakkeja sekä keväisin paksuja vaatteita ja toppatakkeja). Kun elämä pyörii pääosin yhdessä osoitteessa, myös siivoaminen, kaupassakäynti ja pyykinpesu vaativat huomattavasti vähemmän suunnittelua. 

ILO IRTI VAPAISTA AIKATAULUISTA

Vaikka pidänkin työstäni kovasti, yliopisto-opiskelussa on puolensa, niin turhauttavaa kuin se minusta tällä  hetkellä onkin. Varsinkin nyt maisterivaiheessa opintoni ovat todella itsenäisiä. Voin siis käydä keskellä päivää kaupassa tai ryhmäliikunnassa ja tehdä välillä töitä monta päivää viikosta, kunhan kirjoitan esseet, katson luentotallenteet ja teen tentit jossakin välissä. Lopun opiskeluajan yritänkin siis mahdollisuuksien mukaan ottaa ilon irti vapaista aikatauluista. Sitä on jo itse asiassa tullut tehtyäkin. Näin esimerkiksi yhtenä päivänä kavereita keskellä päivää, ja olen pääsääntöisesti nukkunut aamuisin kahdeksaan tai yhdeksään. 

HELPOTTUNEISUUS

Gradu eli se suurin loppurutistus on opinnoissa vielä jäljellä, ja muutama muukin asia pitäisi vielä saada pakettiin. Olen kuitenkin alkanut tuntea jo nyt suurta helpottuneisuutta siitä, että yliopisto-opinnot ovat verrattain pian historiaa. Ei todellakaan tule ikävä yliopiston ainaisia aikataulusäätöjä, viime hetken yllätyksiä, väkisin venytettyjä lauseita lisäpituuden loihtimiseksi esseisiin tai luentoja, joiden aikana ei opi mitään. Olen lopen kyllästynyt huonoihin kurssijärjestelyihin, vain tekemisen vuoksi pakerrettuihin tehtäviin, englanninkieliseen kurssikirjallisuuteen, asioiden pintapuoliseen läpikäymiseen ja moneen muuhunkin yliopisto-opintojani leimaavaan asiaan. Ennen kaikkea olen lopen kyllästynyt korona-ajan vuorovaikutuksettomaan etäopetukseen. Tästä ei varmaan voi olla huomaamatta, että odotan työelämään siirtymistä erittäin paljon kaikesta siihen liittyvästä epävarmuudesta huolimatta...

TAMPEREEN PARHAISTA PUOLISTA NAUTTIMINEN

Jos kaikki menee suunnitelmieni mukaan, muutan Poriin touko-kesäkuussa 2022 eli alle puolen vuoden kuluttua. Lähes koko sukuni asuu siellä, muutto on töiden kannalta järkevä ja niin edelleen, mutta rehellisyyden nimissä jään kaipaamaan Tampereelta useita asioita. Siksi nyt viimeisten Tampere-kuukausien aikana onkin täydellinen hetki nauttia vielä kaupungin parhaista puolista, kuten ihanista kahviloista ja ravintoloista, Pyynikin- ja Pispalanharjusta sekä hyvin toimivasta joukkoliikenteestä. Olen viimeisen vuoden sisään löytänyt täältä vihdoin myös kaveriporukan, joten aion nauttia täysin sydämin siitäkin, että asumme vieä hetken kaikki samassa kaupungissa.

Milloin sinä muutit viimeksi? Millaisia ajatuksia se herätti? 

ALKUVUODEN ARKIKUULUMISIA

Kivaa keskiviikkoa!

Nyt kun vuosi on kunnolla alkanut, ja olen palannut toden teolla arkeen joululoman jäljiltä itsekin, halusin tulla kirjoittelemaan tänne arkikuulumisiani. Kurssien puolesta päiväni ovat maaliskuuhun asti täysin aikatauluttomia, joten arkirytmiin pääseminen on vaatinut jonkin verran ponnistelua. Ihan en ole vielä yltänyt sellaiseen opiskelutahtiin kuin pitäisi, jos aion kevätlukukauden aikana saada opinnot purkkiin gradua ja graduseminaaria lukuun ottamatta (kuten siis tavoitteenani on), mutta eiköhän tämä tästä pikku hiljaa. Ainakin kaikkea sellaista opiskeluun liittyvää on aloitettu, mitä on tässä vaiheessa mahdollista: ihan hyvä lähtökohta sekin. Työvuoroja olen ehtinyt tehdä tämän vuoden puolella jo muutaman, mutta kokonaisuudessaan alkuvuosi on töiden osalta ollut rauhallinen. Helmikuussa sen sijaan on luvassa ainakin kaksi kokonaista työviikkoa, kun sijaistan toimituksen talvilomia. Sitäkin ajatellen opiskelun suhteen kannattaisi pakertaa nyt kun on aikaa, mutta jotenkin vain motivaatiota on vaikea keräillä, kun oikeaa deadlinea ei ole häämöttämässä nurkan takana.

Jos opiskelumotivaation puute ja siitä johtuva hitaahko tehtävientekotahti sekä arkirytmin haasteet jätetään pois laskuista, vuoden ensimmäiset viikot ovat oikeastaan menneet varsin mukavasti. Olemme pienen kaveriporukkamme kesken käyneet vaihtamassa kuulumisia laskiaispullilla herkuttelun ohessa (tamperelaisille ja täällä laskiaissesonkina käyville muuten vinkkinä, että Tallipihalla on superhyvät pullat!!) ja kirppistelleet toistemme tavaroita ja vaatteita. Tähän mennessä olen itse ollut saamapuolella, mutta ajattelin lähiviikkoina käydä omiakin kaappejani ja laatikoitani läpi, josko saisin itsekin vähälle käytölle jääneitä juttuja kaupattua ja lahjoitettua eteenpäin. Aika tehokkaasti olen kyllä luopunut sellaisesta mitä en tarvitse, ja pieneksi jääneet vaatteeni menevät useimmiten vielä siskolleni käyttöön, mutta aina sitä silti jotain kiertoon laitettavaa on.

Kavereiden kanssa vietetyn ajan lisäksi olen muun muassa käynyt ensimmäistä kertaa pariin vuoteen luistelemassa, leiponut ruohosipuli-juustosarvia, katsonut viisi Harry Potter -leffaa ja jatkanut myös Pottereiden lukemista (tällä hetkellä Puoliverisen prinssin loppuratkaisu lähestyy). Vaikka etäelämä kovasti kyllästyttää ja välillä ahdistaakin erityisesti toista vuotta tietokoneen välityksellä (ja usemmiten vuorovaikutuksetta) järjestettyjen opintojen vuoksi, edellämainitut asiat luistelusta töihin ja Harry Potteriin JA varsinkin kaverit ovat tehneet kaikesta siedettävämpää. Onneksi en ole enää niin yksinäinen, sillä ihmiset, kuulumisten vaihtaminen ja vertaistuki jos mitkä ovat tämän etäilyn keskellä suurimpia voimavarojani.

Miten sinun vuotesi on alkanut?

ELÄMÄNTILANNEPÄIVITYS - PITKÄSTÄ AIKAA HYVÄ OLLA

Mooi!

Mulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, että haluaisin kirjoittaa tänne kuulumisistani vähän syvällisemmin. Vaikka olen miettinyt näin alkuvuodesta lähtien, en ole saanut sitä aikaiseksi. Suurin syy siihen on se, että vuosi 2021 on ollut itselleni tähän mennessä aika vaikea. Mitään suurempaa henkilökohtaisessa elämässäni tai lähipiirissäni ei ole tapahtunut, mutta kuluneet kuukaudet ovat olleet mulle siitä huolimatta monesta eri syystä henkisesti kuormittavia. Koronaepidemia rajoituksineen on toki tuonut oman lisänsä, mutta eniten mielialaani ovat vaikuttaneet koronasta riippumattomat syyt. Olen ollut jo pitkään aika avoin tällaisistakin asioista, joten se ei ole estänyt mua kirjoittamasta aiheesta. Blogi on kuitenkin ollut itselleni eräänlainen pakopaikka ja hyvän mielen harrastus, joka on tarjonnut muuta ajateltavaa. Ennen julkista kirjoitusta tarvitsin myös aikaa omien ajatusteni ja tunteideni läpikäymiseen. Nyt kun tunnelin päässä näkyy hieman valoa, tuntui oikealta hetkeltä myös kirjoittaa tämä postaus.

Tällä tekstillä haluan muistuttaa osaltaan myös siitä, että vaikka asiat jonkun elämässä olisivat ulkoapäin katsottuna paremmin kuin hyvin (kuten itselläni), se ei kerro mitään kenenkään elämästä oikeasti. Suoritan mahdollisesti tänä keväänä yhtä paljon opintoja kuin viime lukukaudella tai fuksisyksynä, eikä kukaan perheenjäseniäni lukuun ottamatta tietäisi ilman tätä postausta, millaista kamppailua jokaisen kuluvan kevään opintopisteen takana on ollut. Mulla on myös työ, jossa viihdyn, ja josta saamastani palkasta pystyn säästämään vaikka olen opiskelija. Vakaa taloudellinen tilanne tuo mielenrauhaa, mutta ei silti tarkoita yksinään mitään. Esimerkistä käy se, kuinka monta kertaa olen miettinyt, että voisin luopua työpaikastani ja säästöistäni ja kaikesta mitä olen saavuttanut, jos se takaisi ympärilleni tiiviin kaveriporukan. 

Mielialani on ollut pitkään alavireinen, ja ahdistavat ajatukset ovat pyörineet päässä päivittäin. Opiskelumotivaatiota ei ole ollut. Edellinen luentoni oli helmikuussa, eikä opinnoissa ole ollut sen jälkeen ollenkaan vuorovaikutusta. Opiskelu on supistunut tenttiin lukemiseksi ja esseiden kirjoittamiseksi. Se on varmasti yksi syy, miksi se on tuntunut niin vaikealta. Työt ovat tuntuneet mielekkäämmiltä, mutta sielläkin on ollut viime aikoina vaikeaa päästä työn imuun. Tekeminen on ollut enemmän riittämättömyyden tunteiden ja huijarisyndrooman kanssa painimista ja eteenpäin puskemista. Ihmissuhteissa on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut kasvavaa yksipuolisuutta, ja olen miettinyt taas kerran, etten taida juhlia seuraaviakaan syntymäpäiviäni tai valmistumista kavereiden kanssa, vaikka haluaisin.

Arki ja viikonloput ovat sekoittuneet toisiinsa, ja olen pitänyt vain vähän oikeita vapaapäiviä. Omien ajatusten kanssa on ollut raskasta, ja yksinäisyys on painanut harteita, joten olen paikannut tilannetta pakottamalla itseni opiskelemaan ja ennen kaikkea tekemällä paljon töitä. Työt ovat tuntuneet turvasatamalta. Työpäivien tarjoamat selkeät aikataulut ovat yksinkertaistaneet ajatuksia ja tuoneet onnistumisen kokemuksia tilanteessa, jossa niitä ei ole muualta tullut. Vaikka työt ovat sujuneet, moni tavallinen arkipäivän asia on tuntunut tahmealta ja vaikealta, ja koko ajan on ollut vähän väsynyt olo. Valmistuminen on tuntunut saavuttamattomalta etapilta, ihmissuhteet ratkaisemattomalta yhtälöltä. Innostumista tai inspiraatiota ei ole ollut näköpiirissä tai edes sen laitamilla.

 

Viimeisen viikon aikana jotain on kuitenkin tapahtunut. Kaikki alkoi siitä, kun mua pyydettiin töissä  mukaan yhteen isompaan projektiin. Oikeastaan mulla on projektissa aika iso vastuu. Ensin mietin pystyisinkö siihen ja olisiko kyseinen projekti nykyisessä elämäntilanteessani aivan liikaa. Sitten kuitenkin innostuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juuri tuosta projektista. Ja sitten sanoin kyllä. Kevään opiskelusuunnitelmat muuttuivat vielä vähän, mutta loppujen lopuksi jäljellä olevat koulutyöt asettuivat projektin ympärille paremmin kuin hyvin. Tein saman tien kunnon suunnitelman siitä, miten saan opiskelut hoidettua. Motivaatiota ei ilmestynyt taikaiskusta, mutta nyt koulujututkin etenevät hieman paremmin taas. Yhden kurssin saan pakettiin ensi viikolla olevan tentin myötä, ja toinenkin alkaa olla loppusuoralla jo. Kolmannesta sain juuri essee-ehdotukseni hyväksytettyä, joten voin keskittyä sen kurssiesseeseen viimeistään tuon yhden tentin jälkeen. Tällä hetkellä mulla on kevätlukukaudelta kasassa vain viisi opintopistettä, mutta jos kaikki menee kuten olen suunnitellut, ehdin suorittaa tänä lukukautena yhteensä 25 opintopisteen edestä kursseja, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vaikka en ihan tuohon yltäisikään, 20 opintopistettäkin on kuluneiden kuukausien vaikeuksien jälkeen saavutus, josta olen ylpeä.

Saman viikon lopuksi, jonka aikana olin kuullut uudesta työprojektista ja ottanut sen vastaan, julkaisin Instagramissa päivityksen, jota olin miettinyt jo pitkään. Kirjoitin pitkän kuvatekstin yksinäisyydestäni, ja tekstin lopussa sanoin suoraan, että minua saa pyytää kuvaus- tai lenkkiseuraksi tai muutenkin mukaan ihan mihin vain. Kerroin myös tutustuvani mielelläni uusiin ihmisiin. En oikeastaan uskonut, että päivitys muuttaisi mitään, mutta tuntui hyvältä avautua ja päästää osa pahasta olosta ulos. Päivityksen jälkeen sain useamman viestin, joissa tarjouduttiin seuraksi. Osa kertoi myös omista vastaavista kokemuksistaan. Yhden yhteyttä ottaneen kanssa kävin ulkoilemassa jo samana päivänä, kun olin päivityksen julkaissut, ja  meillä oli oikein mukavaa. Olen ollut saamistani viesteistä aivan älyttömän kiitollinen, mutta samaan aikaan olen myös yrittänyt olla innostumatta liikaa. Vähän kuitenkin annan itseni iloita, sillä nyt on ainakin muutama ihminen, jonka kanssa voimme hiljalleen alkaa tutustua. Vaikka se ei johtaisi kuin siihen, että tapaisimme kaksi kertaa tai kävisimme kolmen kuukauden välein kävelyllä, sekin olisi jo paljon.

Ihanaa kun ilmassa on toivoa.

PS. Kuten tästä tekstistäkin voi päätellä, mulla tulee olemaan seuraavien 1,5 kuukauden ajan melko kiireistä. Työprojekti alkaa toukokuun alussa ja kestää kolmisen viikkoa, ja yritän saada kouluhommat mahdollisimman pitkälle ennen sitä. Blogissa on siis hyvin todennäköisesti hiljaista. Yksi pääsykokeisiin liittyvä postaus on kuitenkin vielä varmasti tulossa.

PPS. Vihdoin uusi banneri!!!

ETÄOPISKELUA ENSI KESÄÄN - "TULISIN VARMASTI HULLUKSI ILMAN TÖITÄ"

Yksiössäni neljän seinän sisällä on kotoisaa, mutta hiljaista. Ajoittain tuntuu siltä kuin olisi ollut yksin viikon tai parin sijaan kuukauden. 24-vuotiaana en silti haluaisi majailla koko ajan vanhempienikaan nurkissa. Oma koti, omat rutiinit. Ulkoilua, ruokaa ja musiikin kuuntelua juuri silloin kuin minä haluan. Nautin kauniista pakkaspäivistä, iloitsen sydänjuuriani myöten lumen peittämistä maisemista. Pidän ruuanlaittohetkistä, kotitöiden tekemisestä musiikkia kuunnellen, yhteisistä lenkeistä siskoni kanssa. Soittelen silloin tällöin vanhemmilleni ja isovanhemmilleni. Tyhjyyden tunne tulee aina uudelleen. En jaksaisi aina kysellä mitä kuuluu, vaikka kyselenkin. Toivon että joku kysyisi sitä minulta edes kerran viikossa. Jatkuva yrittäminen uuvuttaa, mutta yrittämättä jättämisen hinta on yhä syvempi tyhjyys ja hiljaisuus. Mietin että ehkä muut ovat väsyneitä ja kiireisiä, heillä on omat elämänsä ja omat murheensa. Mietin myös ettei yksi viesti tai puhelu veisi kovin kauaa. Miksi kaikki ihmissuhteisiin liittyvä on aina niin vaikeaa?

Herätys ja aamutoimet, opiskelua tai töitä, syömistä, ruuanlaittoa ja tiskaamista, lisää opiskelua tai töitä. Kerran viikossa kauppaan, mahdollisimman usein ulos. Iltaisin Masterchef Australian tai Voice of Finlandin jaksoja, kirjan lukemista tai lisää opiskelua, joskus iltavuoro töissä. Päivät toistuvat samanlaisina ja sekoittuvat usein toisiinsa. Tulisin varmasti hulluksi ilman töitä, vaikka työvuorotkin ovat viime kuukausina olleet kaikki etänä. Työpäivinä on sentään aamupalaveri ja vähintään kerran päivässä joku kysyy, miten työt etenevät. Iltavuoron päätteeksi toivotetaan öitä. Tarjolla on vertaistukea hetkiin, joina kukaan ei vastaa puhelimeen tai haastateltava heittäytyy hankalaksi. Puhun puhelimessa ihmisten kanssa, ja tunnen olevani hyödyksi. Osaan jotain, ammattitaitoni kehittyy, minua tarvitaan.

Etäopiskelu ei ehkä masentaisi niin paljon, jos se olisi laadukasta. Vanhojen luentojen katsominen ja vuorovaikutukseton esseen toisensa perään kirjoittaminen ei kuitenkaan motivoi, eikä opeta kovin paljoa. En jaksa enää kuunnella yhtäkään luentoa itsestäänselvyyksistä, enkä päntätä tenttikirjaa, josta en tajua mitään ja sen jälkeen vastata tentissä vanhojen tietojeni pohjalta jotain sinne päin ja saada kurssista kolmosta. En viitsisi kirjoittaa Wordiin muistiinpanoja asioista, jotka eivät liity mihinkään, mistä tulevassa työssäni voisi olla hyötyä. En jaksa englannikielisiä artikkeleita, joita suomennan Google kääntäjän avulla tuntikausia useana päivänä ymmärtääkseni jotakin. Kuuntelen, pänttään, kirjoitan ja käännän silti. Haluan valmistua maisteriksi, se tuo tietynlaista turvaa ja on päämäärä jota kohti pyrkiä. Keskeyttäminen ei ole enää vaihtoehto, en aio olla luovuttaja. Kyllästyn kuitenkin aina vain enemmän kurssijärjestelyihin, jotka ovat yhtä kaaosta. Yritän jaksaa antaa palutetta siitä kaikesta, mikä ei toimi. Viime aikoina en ole aina viitsinyt. Tuntuu ettei mikään muutu rakentavasta palautteesta huolimatta. Vaikka opiskelu olisi koko loppuajan tällaista, aion mennä sisulla eteenpäin. Tulee vielä aika, jolloin tämä kaikki on pelkkä muisto.

Miltä etäarki on sinusta tuntunut? Oletko keksinyt jonkun kikan, jolla piristät kotona vietettyjä etäpäiviä? Jos sulla on jakaa vinkkejä etäarjen mielekkäämmäksi tekemiseen, kuulisin mielelläni. Virtuaalihali etenkin teille, joille etäily on vaikeaa <3

NELJÄ KUUKAUTTA HARJOITTELUSSA SATAKUNNAN KANSASSA: TÄLLAINEN OLI ENSIMMÄINEN KESÄNI TOIMITTAJANA

Vietin neljä kuukautta eli kolmasosan vuodesta 2019 opintoihini kuuluvassa toimitusharjoittelussa Satakunnan Kansassa. Harjoittelu oli monella tavalla mulle tämän vuoden ja koko vuosikymmenen merkittävimpiä ajanjaksoja, joten halusin muistella harkkakuukausia ihan omassa postauksessaan näin vuoden lopuksi. Kysyin Instagram-seuraajiltani mitä he haluaisivat tietää harjoittelusta / toimittajan työstä maakuntalehdessä ja tämä postaus onkin kirjoitettu osittain saamieni kysymysten pohjalta. Suurin osa tästä tekstistä perustuu kuitenkin mieleenpainuneimpiin hetkiin ensimmäiseltä toimittajakesältäni. Noihin kokemuksiin ja mietteisiin palasin harjoittelun aikana kirjoittamani päiväkirjan merkintöjen avulla ja päätyipä noista merkinnöistä muutama ihan sellaisenaan tähän postaukseenkin. Tekstistä löytyy myös useita linkkejä mun kesän aikana tekemiin juttuihin. Kaikki niistä (kuten kolumnit ja ihan ensimmäinen tekemäni juttu) eivät ole maksumuurin takana eli jos kiinnostaa kurkata mun tekeleisiin, klikkaile kiinnostavimmat auki ;)

Aloitin harjoitteluni toukokuun alussa heti vapun jälkeen. Ensimmäiset viikot kuluivat pitkälti opetellessa asioita ja yrittäessä painaa mieleen edes osaa niistä. Pääsin kuitenkin heti toisena työpäivänäni tekemisen makuun, kun aloin tehdä ensimmäistä juttuani. Ensimmäinen haastattelu toimituksen ulkopuolella oli puolestaan vuorossa hieman ennen äitienpäivää, kun pääsin jututtamaan yhtä satakuntalaista äitienpäivämitalistia. Vaikka kaikki oli alussa tosi jännää ja uutta tietoa tuli päivittäin valtavia määriä, oloni oli innostunut ja tunsin itseni tervetulleeksi. Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen aloin myös harjoitella verkkotoimittajan hommia, joita teinkin lähes koko ensimmäisen kuukauden. Kesäkuussa aloin tehdä enemmän uutisvuorojakin ja siitä lähtien teinkin sitten kumpaakin vuoroa suunnilleen yhtä paljon. Harjoittelun aikana kirjoitin juttuja laajalla skaalalla niin onnettomuuksista, poliisioperaatioista, festareista, mielenkiintoisista ihmisistä kuin erilaisista ilmiöistäkin. Lisäksi sain tehdä muutaman kolumnin. Harjoittelun parhaisiin puoliin kuuluikin juuri se, että sain sen aikana niin monipuolisesti kokemusta erilaisista juttutyypeistä, ihmisistä ja tilanteista. Uusiin ja haastaviinkin asioihin tarttuminen tuntui jännityksestä huolimatta koko ajan turvalliselta, sillä tiesin saavani tukea ja neuvoja, jos niitä tarvitsisin.

2.5. "Eka päivä, jännää! Kättelin koko toimituksen läpi ja luotiin mulle muutama tili käyttäjätunnuksineen ja salasanoineen. Käytiin läpi noin tuhat asiaa teknisistä jutuista turvallisuusohjeisiin. Tietoähky."

15.5. "Keskuskartanon (suuri kerrostalo) palo. Vuoro oli hektinen. Töihin hälytettiin lisää porukkaa, puhelimet soivat ja sähköpostiin tulvi viestejä. Toisaalta oli hieno tilaisuus kokea, miten toimituksessa reagoidaan tämän kaltaisessa isossa uutistilanteessa."

Verkkotoimittajan hommat erosivat hieman riippuen siitä, oliko kyseessä aamu- vai iltavuoro. Ydintehtäviin kuului kellonajasta riippumatta seurata pelastuslaitoksen tehtäviä ja poliisin tiedotteita ja tehdä edellä mainittujen pohjalta lyhyitä uutispätkiä. Lisäksi verkkotoimittajan hommiin kuului muun muassa julkaista juttuja, päivittää lehden nettisivuja ja seurata verkkotoimituksen sähköpostia. Verkkotoimittajana työpäivät olivat usein kiireisiä ja muistettavaa oli paljon, mutta kyseinen homma oli myös todella opettavaista. Esimerkiksi otsikointitaidot kehittyivät melkein huomaamatta, kun päivässä piti miettiä useita toimivia otsikoita. Ajoittaisesta stressistä huolimatta onnistuin jo ensimmäisten viikkojen jälkeen pääsemään suhteellisen rauhalliseen mielentilaan, jossa työt hoituivat. Loin myös jo harjoittelun alussa joukon itseäni helpottavia rutiineja. Otin esimerkiksi harjoitteluohjaajani vinkistä tavaksi avata heti työpäivän aluksi kaikki mahdolliset tarvittavat nettisivut, ohjelmat ja sähköpostin. Varsinkin verkkovuorossa ollessani pidin myös tarkkaa listaa hoidettavista asioista. Näin en tavallisesti unohtanut mitään ja pysyin perillä siitä, mitä minun piti tehdä kussakin tilanteessa seuraavaksi. Loppujen lopuksi nopeatempoiseen verkkouutisointiin tottui yllättävänkin nopeasti, vaikka en koe olevani erityisen paineensietokykyinen enkä nopea.

7.6. "Viime päivinä on ahdistanut. Nyt on tullut useampi virhe lyhyen ajan sisään. Ei mitään kovin isoja mokia, mutta virheitä kuitenkin. Juttuideoitakaan ei tällä hetkellä oikein ole ja se ei ainakaan paranna fiilistä."

26.6. "Tänään viimeistelin ensimmäisen ns. etusivun juttuni! Kirjoitin kauppahallin tilanteesta ja sen tulevaisuuden näkymistä. Olin ylitöissä, sillä juttu piti saada valmiiksi, mutta materiaalia oli niin paljon, että sen tiivistäminen järkeväksi uutiseksi vei aikaa."

Kesäkuussa kirjoitin harjoitteluni ensimmäisen kolumnin. Olin odottanut kolumnivuoroa pitkään, sillä mielessäni oli paljon kolumni-ideoita. Aiheeksi valikoitui lopulta opiskelijoiden jaksaminen, sillä se pyöri paljon mielessäni noihin aikoihin. Olin saanut juhannukseksi kaikki kevätlukukauden tehtävät vihdoin valmiiksi ja olin sanoinkuvailemattoman helpottunut, kun pystyin vihdoin keskittymään pelkkään töissä käymiseen. Kuun lopussa pääsin kokeilemaan jälleen jotain uutta, kun suuntasin kuvaajan kanssa Iskelmäkesä-festareille kokoamaan kuvagalleriaa. Pidin festaritunnelmien keräämisestä yllätyksekseni todella paljon. Ihmisten hyvä fiilis tarttui ja oli hauskaa etsiä erityylisiä ihmisiä jututettaviksi. Kolumnivuoron ja festarijuttukeikan välissäkin ehti tapahtua kaikenlaista. Kirjoitin muun muassa Milli-nimisestä ponivanhuksesta ja kulkupelinsä tuunanneesta motoristipariskunnasta, mikä on itseasiassa omasta mielestäni yksi onnistuneimmista jutuistani kesän ajalta. Ajoin myös ensimmäistä kertaa toimituksen autolla, harjoittelin kuvatilausten tekemistä ja opettelin hyödyntämään tiedotteita uutisoimisessa.

Toisena ja kolmantenakin toimittajakuukautena opittavaa ja harjoiteltavaa riitti vielä paljon, mutta jokainen työpäivä myös opetti lisää, minkä seurauksena päivä päivältä oli helpompi ideoida, ratkaista ongelmatilanteita, kirjoittaa ja ylipäätään selviytyä työpäivistä. Heinäkuu on Porissa vuoden vilkkain kuukausi, kun kaupungissa on samoihin aikoihin Suomi-Areena ja Pori Jazzit. Itse en kirjoittanut kummastakaan muutamaa pientä uutista enempää, mutta tapahtumat toki näkyivät toimituksen arjessa vahvasti. Toukokuisen suuren tulipalon osuminen harjoitteluni kohdalle oli puhdas sattuma, mutta heinäkuun tapahtumia olin osannut odottaa etukäteen ja olikin mielenkiintoista päästä kokemaan kumpikin toimittajien näkökulmasta. Rohkaistuin heinäkuun aikana ehdottelemaan enemmän omia ideoitani, minkä seurauksena sain myös toteuttaa useampia niistä. Alkukuusta oli kuitenkin myös muutama peräkkäinen jumipäivä, joiden aikana selvittelin useampia asioita minkään niistä silti etenemättä mihinkään suuntaan. Lopulta sain aikaan uutisen jätteiden lajittelusta, tosin en ollut siihen jälkikäteen kovinkaan tyytyväinen, vaan parantamisen varaa olisi ollut paljonkin.

12.7. "Sain jutun jonsukkien suunnittelijana tunnetusta Jonna Nordströmistä valmiiksi. Oon tosi innoissani siitä, koska idea oli mun oma ja haastattelu meni hyvin. Tänään printissä oli myös mun kirjoittama kolumni ystävyydestä ja sosiaalisesta mediasta."

19.7. "Tänään oli jotenkin tosi hyvä fiilis töissä. Tein monta pätkää verkkoon, varmaan enemmän kuin ikinä aikaisemmin. Jännittävintä oli yrittää selvittää tänään Jazzeilla esiintyvän Christina Aguileran liikkeitä. Paljon niistä ei selvinnyt, mutta onnistuin kuitenkin saamaan aiheesta muutaman tiedonmurun ja kirjoittamaan tietojen vähäisyydestä huolimatta yllättävänkin pitkästi."

Aika lensi ja koitti ensimmäisen toimittajakesäni viimeinen kuukausi. Elokuussa haastattelin muun muassa pitkää työpäivää painavaa ravustajaa, mallin urasta unelmoivaa fitnessmallikilpailijaa ja kodistaan mudan vuoksi evakkoon joutunutta perhettä. Niin sanottu mutavyöry oli erikoinen ja sen vuoksi uutisarvoltaan suuri tapahtuma. Jutun valmistuminen oli monen mutkan takana ja tein superpitkän työpäivän, jotta se saatiin seuraavan päivän lehteen etusivulle. Kaikki se työ oli melkoisista paineista huolimatta todellakin vaivan arvoista, sillä valmista juttua luettiin paljon. Mun on todella vaikea sanoa mihin tekemääni  juttuun olisin tyytyväisin ja mihin tyytymättömin niin kuin yksi kysymys kuului, mutta edellä mainittu "mutavyöryn" uhriksi joutuneesta perheestä kirjoittamani juttu on yksi niistä, joista olen aidosti ylpeä ja josta sain vieläpä hyvää palautetta. Kyseinen tapaus oli Keskuskartanon tulipalon ohella myös uutisellisesti merkittävimpiä, joita Satakunnassa harjoitteluni aikana tapahtui.

1.8. "Oon nyt kyllä tosi väsynyt. Päivä kului ravustus- ja fitnessmallijuttuja purkaen ja sen jälkeen näppäimistö sauhuten molempia kirjoittaen. Kumpikin jutuista tuli siinä määrin kuntoon, että pystyin lähettämään ne haastateltaville tarkistettaviksi, mutta päivä venähti ylitöiden puolelle. Tänään pidimme myös K:n kanssa toiseksi viimeisen harkkapalaverin."

21.8. "Hullu iltaverkkovuoro. Selvittelin erinäisiä asioita kevytyrittäjyysjuttuuni liittyen, meneillään oli pesäpallo-livelähetys ja Ulvilassa ratsattiin Cannonballin tilat."

Tässä ovat kaikki elokuun aikana kirjoittamani jutut.

Koin harjoittelun aikana niin paljon kaikkea uutta, yllättävää, stressaavaa, opettavaista, mieleenpainuvaa ja ihanaa, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Satakunnan Kansan lisäksi muutama juttuni julkaistiin myös Aamulehdessä ja päätyipä yksi uutinen Iltalehteenkin. Ennen kaikkea neljä kuukautta toimittajana kuitenkin vahvisti mulle, että opiskelen oikeaa alaa ja että tätä työtä haluan tehdä tulevaisuudessakin.

Tänä vuonna mulla oli paras kesä pitkiin aikoihin - sellainen, jota muistelen vielä vanhuksenakin. Kiitos Satakunnan Kansa!