YSTÄVÄKIRJA: SUOSIKKIARKIRUTIININI, HARRASTUKSENI JA OPPIMANI VIISAUS

Törmäsin Suvin blogissa jonkin aikaa sitten hauskaan ystäväkirja-tyyliseen postaukseen, ja päätin saman tien napata idean myös itselleni toteutettavaksi. Muutaman kysymyksen tipautin omasta versiostani pois, koska katson esimerkiksi niin vähän sarjoja, että sellaisia en osaa juurikaan suositella. Jäljelle jäi kuitenkin aika kattava paketti lauseen aloituksia, eli eiköhän musta jälleen kerran paljastu muutama uusi juttu!

Pienenä ajattelin, että minusta tulee opettaja. Ihan pienenä mulla ei ikinä ollut mitään haaveammatteja, mutta opettaja on ensimmäinen muistamani ammatillinen haave, joten siksi vastaukseni on se. Oikeastaan harkitsin opettajan työtä vielä lukion alussakin. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin tulla vahvasti sellainen olo, ettei kyseinen työ olisikaan mun juttu, ja päädyinkin loppujen lopuksi opiskelemaan aika erilaisia juttuja.

Tällä hetkellä olen hieman väsynyt, mutta onnellinen. Alan viimein olla voiton puolella tämän lukuvuoden koulutehtävien kanssa, ja harjoittelussakin oon selättänyt kuluttavimman uudenopettelutietoähky-vaiheen. Harkasta puheen ollen pitäisikin päivittää vähän kuulumisia muun muassa siihen liittyen heti kun vain ehdin, mutta lyhyesti tiivistettynä oon kyllä nauttinut tähän astisesta harkkataipaleestani hurjan paljon!

Joskus minusta tulee toimittaja ja toivottavasti myös äiti.

Rakastan muun muassa lukemista, luovia hetkiä, musiikkia, kesäiltojen tuoksua ja Lapin luontoa.

Vihaan esimerkiksi stressiä, epäkunnioittavaa käytöstä ja syrjimistä.

Haaveilen siitä, että ehtisin kuvaamaan paljon kesän aikana ja siitä, että olisi aikaa uppoutua johonkin ihanaan kirjaan. Haaveilen myös stressittömämmästä elämästä, mutta se on kyllä helpompi sanoa kuin toteuttaa...

Arkirutiineista suosikkini on aamupala. Päivä ei lähde käyntiin ilman aamupalaa sitten ollenkaan. Ainakaan mulla. Aamupalahetket ovat mun mielestä sitä parempia, mitä enemmän niille on aikaa, ja siksi rakastankin brunsseja.

Unelmieni mies tukee mua ja osaa keskustella.

Kirja tai elokuva, joka aiheuttaa edelleen väristyksiä: Kaikki se valo jota emme näe. Kyseinen kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja Ranskaan. Koskettava kertomus koostuu kahden lapsen elämän ja kasvun seuraamisesta sodan keskellä. Kirjan lopussa sokean Marie-Lauren ja tekniikan ihmelapsi Wernerin polut myös kohtaavat yllättävällä tavalla. 

Harrastan nyt bloggaamista, valokuvausta ja lenkkeilyä. Lisäksi yritän ehtiä soittamaan edes jotakuinkin säännöllisesti pianoa.

Harrastaisin kaikkea tätä, jos vuorokaudessa olisi enemmän tunteja: (enemmän) käsitöitä, bloggaamista ja valokuvausta. Lisäksi haaveilen leikekirjojen kokoamisesta, runojen kirjoittelusta, kitaran soiton opettelusta ja aktiivisesta ryhmäliikuntatunneilla käymisestä nyt ainakin. Oon kyllä just sellainen ihminen, jolla olisi yksitoista harrastusta, jos niihin kaikkiin olisi aikaa ja rahaa ja silti jäisi vielä vapaa-aikaakin :D

Inspiroidun ajatuksia herättävistä teksteistä, unelmiaan seuraavista ihmisistä, tunnelmallisesta musiikista ja luonnosta.

Nautin muun muassa nykyisestä työstäni, itsensä ylittämisen tunteesta ja liikunnan jälkeisestä hyvästä olosta. 

En uskalla aina luottaa omiin kykyihini. Paljon on kuitenkin tultu eteenpäinkin, sillä enää en kovin usein nolostu jälkikäteen sanomisistani tai tekemisistäni. Tällaisissa asioissa on vain jaksettava olla kärsivällinen, ja annettava itselleen aikaa. Ehkä mäkin vielä joskus voin aidosti olla useammin tyytyväinen itseeni ja omaan työnjälkeeni. 

Salainen taitoni on se, että pystyn keskittymään lähes millaisessa tilanteessa vain, jos on pakko.

Salainen paheeni on asioiden murehtiminen etukäteen. En ehkä sanoisi tätä kovin salaiseksi asiaksi, mutta paheeksi kylläkin. Oli se sitten kammoamani englannin esitelmä, neljä kuukautta Porissa, ensimmäinen harjoittelupäivä tai gradun kirjoittaminen, olen pahemman luokan etukäteisstressaaja. Pitäisi vain oppia luottamaan siihen, että useimmiten asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Stressaamisesta puheen ollen ahdistun asioista usein myös jälkeenpäin. Saatan jäädä miettimään vähän liian kauaksi aikaa pikkuvirheitä, joita kukaan ei ole välttämättä huomannut itseäni lukuun ottamatta. Saan usein pienen kriisin aikaiseksi myös asioista, jotka minun olisi mielestäni pitänyt huomata esim. tentissä tai töissä. Armollisuus itseä kohtaan olisi ehkä ihan hyvä kehityskohde?

Haluaisin osata soittaa kitaraa, stressata vähemmän ja kuvata paremmin.

Kahta en vaihda: paperikalenteri ja taito innostua asioista.

Hymyilen kun haistan kesäillan tuoksun, kirpeän raikkaan pakkasilman tai kahvin. Hymyilen myös kuullessani kauniita sanoja, luettuani ajatuksia herättävän tekstin ja yksinkertaisesti silloin, kun elämässä tuntuu olevan hyvä balanssi. 

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: kulje omaa polkuasi, äläkä anna ihmisten kohdella sinua huonosti. Tämä on tullut opittua kantapään kautta, mutta nykyään en kyllä kauaa jatka ihmissuhteita, jotka aiheuttavat vain pahaa mieltä tai joissa itse olen ainoa suhteeseen panostava ja toisen kuulumisista kiinnostunut osapuoli.

Haluaisin matkustaa Islantiin, Italiaan tai Kroatiaan. Suomessa tekisi mieli käydä Porvoossa, Jyväskylässä ja jossakin Pohjois-Lapissa, kuten Utsjoella.

Muistelen lämmöllä ylioppilasjuhliani ja sitä hetkeä, kun kirjauduin opintopolkuun, ja sain tietää pääseväni opiskelemaan journalistiikkaa. Lämmöllä muistelen myös koko fuksivuottani Vostokissa.

Kaipaan takaisin huolettomiin lapsuuden kesiin. Välillä vain iskee se fiilis, kun toivoisi olevansa lapsi, jolle kesä tuntui pieneltä ikuisuudelta ja oli aikaa tehdä joka päivä sitä, mitä halusi.

Salaa toivon, että ympärilläni olisi tiivis kaveriporukka, joka pitäisi yhtä vuodesta toiseen. Kävisimme yhdessä festareilla ja keikoilla, hengailisimme toistemme luona, voisimme olla välillä hiljaa ja välillä puhua syvällisiä, pitäisimme brunsseja, leffailtoja ja treenitreffejä - jakaisimme elämän ilot, surut, ärsytykset ja salaisuudet - yhdessä.

Samaistutko johonkin kohtaan? Entä opitko musta jotain uutta?