LUMINEN LUMOUS

  

Puut kuin uinuvat jättiläiset,

kuiskailevat valkean huntunsa alta.

Sininen taivas, narskuva hanki,

pakkasen puremat posket,

taivaanrannassa siintävät tunturit. 

Miten kaikki tämä,

tuntuukaan niin pakahduttavalta? 

Ladut jatkuvat silmänkantamattomiin,

ilma tuoksuu maailman puhtaimmalta;

pakkaselta, lumisilta lakeuksilta.

 

Lapsuuteni talvista on tullut harvinaista herkkua.

Etelässä lumi sataa maahan yllättäen ja valaisee hetken pimeitä päiviä. Sitten se muuttuu loskaksi, ja musta maa kuoriutuu näkyviin. Sataa vuoroin vettä, räntää ja lunta, ja hentoinen valkoinen kerros sulaa yhä uudelleen, tullakseen taas toviksi tervehtimään. Ei tietoakaan lapsuuden lumiukkokeleistä, ja kahden viikon pakkasjakso on melkeinpä poikkeus.

Arki saa ikuisen marraskuunkin keskellä (niin kuin etelä-Suomen talvia tätä nykyä kutsun) pysymään liikkeessä, mutta mieli eksyy jatkuvasti pohjoisen tuntureille, lumisiin metsiin, hiihtoladuille. Niin kuin joka vuosi.

Vihdoin juna kuljettaa kohti Lappia nja bussi napapiirin yli. Aika pysähtyy ja kulkee samalla liian nopeasti. Pakkasilmassa on jotakin koukuttavaa, sitä ahmii keuhkojen täydeltä. Suorastaan haukkoo. Väsyneet lihakset pakottavat välillä pysymään mökin rauhassa, mutta tuhat talvista seikkailua polttelee mielessä.

Suuntaan yhä uudelleen laduille ja rinteisiin. Joka kerta ihailen bussipysäkillä lumisia puita, ja auringonlaskun pastelliseksi värjäämää taivasta. Kaamos on vasta väistynyt, ja kaunis sininen hetki kestää pitkään.

Ruoka maistuu tavallista paremmalta, ja nukun sikeästi yö toisensa perään. Aamuisin verhojen takaa pilkistävä valkoinen kirkkaus saa suupieleni kohoamaan hymyyn. Tunturin navakka tuuli saa hengittämään syvään, miettimään: olen osa jotain paljon suurempaa.

Kunpa voisin elää näin, aina.

Tätä kai on Lapin taika.

PS. Kotimatkalla ollaan, mut fiilistelen täällä vielä.